Kaikki  varmaan tietävät sen tunteen, kun mikään ei vain onnistu. Vaikka kuinka jotain on harjoiteltu, niin jonain päivänä namit unohtuu lenkillä kotiin ja juuri sinä päivänä tulee kaikki eteen, mikä on haasteellista tai on mennyt siihen asti okei namien kanssa, mutta ilman nameja ei vain onnistu ollenkaan.

Sellainen turhauttava päivä kun tuntuu, että "Annan saakeli kaikki pois! Ensimmäiselle joka haluaa ne!"

Täytyy myöntää, et mun on aina ollut tosi vaikea nousta niistä päivistä. Koska sitä mukaa tulee itse syytökset ja huonommuuden tunne. Kyllä vaan muilla onnistuu, mutta meillä ei. Mä teen varmasti kaiken ihan väärin, enkä onnistu siksi. Musta ei koskaan tule hyvää omistajaa saati kouluttajaa. Taas meni hermot ja harmittaa. Toiminpa typerästi tässäkin tilanteessa, mutta kun siihen rannevammaan/leikattuunpolveen sattui. Miksi mikään ei tahdo sujua? Onko tämä kaikki sittenkin liikaa? Olenko yksinkertaisesti vain tosi huono?

Tietenkään, ei ole totta ettei mikään suju. Ja se hetki meni jo, turha sitä on jälkikäteen enää alkaa märehtiä pahaan mieleen asti. Se tosin on ihmisille melko tyypillistä ja itse syyllistyn siihen paljon. Olisi kuitenkin paljon parempi miettiä, mitä voi parantaa ensi kerralla ja miten hallita omaa harmistustaan. Miettiä lemmikkiensä ja omia onnistumisia sekä muitakin hyviä puolia.

Julma tosiasia on, että kaikilla on huonoja päiviä, eikä aina suju vaikka jokin asia olisi hyvin opittukin. Ja mitä enemmän on alkuvaiheessa, sitä useammin tuntuu tulevan huonoja päiviä. Sitä varten kannattaisi pitää vaikkapa harjoitus päiväkirjaa. Jos kyseessä on esim. ohitukset, jotka aiheuttavat harmaita hiuksia, voisi joka lenkin jälkeen laittaa ylös miten lenkki meni. Tuliko kukaan vastaan? Jos tuli, miten meni (mikä tuli vastaan: auto, pyörä, koira, mopo... Mistä päin? Kulki edellä, tuli perästä, kulki editse, kohti suora ohitus jne.)? Oliko mitä nameja? Se helpottaa ensinnäkin tilanteiden harjoittelua, kun tietää mikä nami on milloinkin maittanut parhaiten ja mitkä ohitukset ovat vaikeimpia. Myös niinä haastavina masennus päivinä pystyy tällaista vihkosta lukea ja huomata sen oman edistymisen. Ja jos edistystä ei tapahdu, voi pohtia myös miksi sitä ei tapahdu ja mitä asian eteen voisi tehdä.

Meillä on suurena ongelmana se, että kun asunto on yleisen polun vieressä ja se on julkisessa käytössä päivittäin. Polku on kuitenkin melko tiheässä metsikössä ja kulkee meidän pihan poikki. Näin ollen yleensä koirat näkevät ensin ketä lie onkaan tulossa. Monesti vastaan tulevat koirat ovat irti tai sitten tulee maastopyöräilijöitä vastaan. Olen huomannut, että hyvin usein tilanne tulee niin äkisti, että itse säikähdän.
Samoin käy kun kävelemme tuolla metsätiellä ja auto kaahaa tuhatta ja sataa. Tiedän Hallan reagoivan huonosti yksittäisiin autoihin ja koska auto liikkuu niin nopeasti, säikähdän jo ennen kuin koirat reagoivat ja pyrin vain nopeasti metsikköön. Varsinkin nyt kun tuo ranne on niin kipeä, ettei hihnat tahdo pysyä kunnolla nyrkissä, jos olen epähuomiossa laittanut isojen koirien hihnat siihen käteen.
Monissa tilanteissa joissa sitten taas ehdin nähdä vastaantulijan ennalta ja pysyä näin ollen rauhallisena, on se Bella (veljeni koira), joka saa koko lauman käymään kuumana. Kun Bella haukahtaa ensimmäisen kerran, on tilanne jo riistäytynyt käsistä: Halla alkaa hyppiä, Viima pöhistä karvat pystyssä ja Dany katselee etsivästi ympärilleen, haukkuen keuhkojesa kyllyydestä tietämättä todella mitä tapahtuu. Ja sitten saa taas hävetä silmät päästään ja harmistua, koska tuntuu, ettei mikään onnistu.
Kun olen lenkillä vain yhden koiran kanssa, ei samaa ongelmaa ole. Yleisesti ottaen mikäli minulla on vain yksi koira mukanani on tilanne huomattavasti helpompi, eikä ongelmia tule. Silti se turhauttaa, usean koiran lenkittäminen erikseen on aikaa vievää ja kylmällä säällä ei ainakaan minun lempitouhuani. Kylmä myös vihloo kipeää rannetta ja joskus myös polvea.

Muuttaminen neljän hehtaarin omalle tontille keskelle metsää, jonnekin hyvin eristyksiin on joka kerta vain houkuttelevampaa... mutta eipä se taida olla mikään ratkaisu.