Hirveän monesti minulta on kysytty, miksi minä Roudasta luovuin. Ja monesti on täytynyt selitellä. Takaisin palaavat se syyllisyyden ja riittämättömyyden tunne, josta jo kuvittelee päässeensä eroon.
Tehdään heti ensimmäiseksi selväksi, että Routa oli ja on edelleen se minun unelmakoirani. Tyttö on juuri sellainen kuin toivoinkin, eikä perusluonne ole mihinkään muuttunut. No miksi sitten uusi koti? Miksi osa-omistajuus?

Oli vuosi 2015 ja tammikuu. Itselläni oli jälleen kerran kyynärsauvat ja todella kipeä jalka. Olin viettämässä myöhästyneesti syntymäpäivääni/joulua ystäväni kanssa, kun tuli puhelu.
"Hallaa on purtu, syvät haavat. Kulmurit mennyt lävitse tassusta. Naapurin koira oli irti ja kävi päälle, tuletko mukaan eläinlääkäriin?" Tietty olisin halunnut mennä, mutta järki sanoi, että nopeampaa jos he nyt vievät lähimmälle lääkärille ja ilmoittavat miten on mennyt. Myöhemmin isä kertoi itse tapahtumat. Hän oli ollut kolmen koirani kanssa lenkillä, kun metsänomistajan irrallaan oleva laika uros oli käynyt kimppuun. Halla oli hypännyt puolustamaan, kahdeksan kuukauden ikäinen Routa oli mennyt jalkojen taakse piiloon ja huutanut toisen piilottelijan kanssa kilpaa. Toinen koira ei ollut irrottanut ja isä oli ollut solmussa hihnojen kanssa. Lopulta tuo oli lyönyt koiraa kuonoon jotta se päästäisi irti Hallan tassusta ja komentanut Hallan irrottamaan oman puru otteensa hyökkääjästä.
Ajateltiin että selvittäisiin sillä. Tikeillä ja antibiotilla. Niin ei kuitenkaan käynyt. Vaikka Hallan käytös ei tuntunut muuttuvan mihinkään, alkoi pehmeämpi ja nuorempi bortsuni Routa oireilla pahasti. Näennäisesti ilman mitään syytä, alkoi hyökkimään Bellan ja Oliverin kimppuun, joskus myös Hallan päälle. Hetkeksi tilanne tuntui rauhoittavan, kun tätini haki (lupia tosin kyselemättä) Oliverin pois ja harjoittelimme ohittamisia ahkerasti.
Muuttaessani Helsinkiin oli kanssani jälleen Painajainen, eikä se ihana Routa, jonka minä tunsin. Koira ei rauhoittunut lainkaan, ei päässyt nollaamaan ja muuttui koko ajan arvaamattomammaksi muita koiria kohtaan. Ympäristön vaikutus sai Roudan stressaantumaan pahemmin ja muuttumaan levottomaksi, pelokkaaksi ja agressiiviseksi. Yleensähän agressio pohjautuu pelkoon tai kipuun.
Käytiin useamman koirakouluttajan puheilla, mutta tilanne tuntui riistäytyvän kokonaan käsistä ja muuttuvan hirveämmäksi. Lopulta otin yhteyttä tätini entiseen miesystävään, joka oli aikoinaan ihastunut Routaan ja kysyin, mitä mieltä tuo olisi siitä, jos saisi Roudan luokseen, mutta se pysyisi myös minun nimissäni. Puhuttiin myös siitä mahdollisuudesta, joka oli muuttunut minimaalisen pieneksi: jos joskus tulee tilanne, että Routa on jälleen oma itsensä ja päässyt trauman ylitse, kävisikö silloin pennuttaminen?
Niin Routa sai lopulta uuden kodin. Edelleen tilanteen muistaminen saa aikaan ahdistuksen, ristiriitaiset tunteet ja pelot. Sen kaiken jossittelun ja sen, kuinka kokee tekevänsä väärin teki mitä tahansa.

Itse olen hyvin voimakkaasti vastustanut kiertokoira ajatuksia. Ylipäätään mielestäni jos lemmikin ottaa se otetaan pysyvästi, eikä sitä laiteta eteenpäin koska uuteen kotiin ei saa ottaa koiraa, ei yhtäkkiä olekaan aikaa, en osannutkaan kouluttaa, koira on liian vaikea/äänekäs/energinen. Tough luck! Jos koiran ottaa niin sitten muutetaan vain sellaisiin paikkoihin, mihin koirakin saa muuttaa, silloin sille tehdään aikaa, opetellaan yhdessä ja tiedättekö, on minun veljenikin joskus rasittava tai äänekäs, enpä sitä silti ole pois häätämässä. Kaikilla on omat vaikeutensa ja ongelmansa, niin eläimillä kuin ihmisilläkin (ja siis ihminenhän on myös eläin, vaikka sitä nyt kovasti ylös nostetaankin omalle korokkeelleen). Eikä perheestä pitäisi heittää pois ketään, ei mistään syystä.
Mutta kun tilanne käy sellaiseksi, että se ei ole enää hyväksi kellekään, mistä löytyy oikea ratkaisu? Sanotaanko niin, että nyt kun näin samaisen koiran luonnetestissä en olisi uskonut silmiäni. Tyty oli kuin eri koira! Se oli iloinen, rauhallinen ja vain aavistuksen murahti koiralle joka rähisi sille autossa. Silmän valkuaiset eivät välkkyneet ja itse testin jälkeenkin neiti oli tyyni ja rauhallinen, eikä hajonnut käsiin niin kuin Helsingissä tuntui käyvän. Se osasi käsitellä stressitilanteita ja palautua niistä.
Vasta silloin tiesin tehneeni varmasti oikean ratkaisun. Routa ei kenties sovellu laumaan, mutta kaikilla muilla tavoilla se on mainio koira edelleen.